Learning culture and making new friends :)

Kuva: Sumo areena

Tervehdys taas! Nyt onkin jo kulunut pari päivää viimeisestä blogipäivityksestä eli toisin sanoen aika, joka on tuntunut täällä Tokiossa pieneltä ikuisuudelta! Tästä syystä minulla on vaikeuksia muistaa enää mistä aloitttaa kirjoittaminen...

Alottaakseni jostain, aion nyt kertoa teille ensin Sumosta! Sumopaini on tunnetusti Japanin kansallislaji. Sumo turnauksia järjestetään kuusi kertaa vuodessa ja jokainen turnaus kestää 15 päivää. Phoebe ja Anton olivat selvittäneet, että lippuja tällä hetkellä käynnissä olevaan turnaukseen oli vielä jäljellä maanantaiksi, joka sattui myös olemaan viimeinen lomapäivämme, joten lähdimme jonottamaan niitä jo seitsemän jälkeen aamulla päästäksemme varmasti näkemään tämän ihmeellisen tapahtuman!

Kuva: Sumo turnaukset eivät ole vain pelkästään Sumoa vaan myös koko "tapahtuma". Tämän ympärille on muodostettu fanituotteita ja turismia ruokkivaa tilpehööriä mm. tämän näköinen sarja sumoukkeleita. Sumo areenalla voi vierailla myös sumomuseossa ja shoppailla. Paikalla on tavallisesti paljon turisteja, ja paikalliset eivät välttämättä koskaan ole edes nähneet Sumoa livenä.

Perille päästyämme huomasimme kuitenkin, että olimme pitäneet aivan turhaa kiirettä, sillä lippuluukulle ei todellakaan ollut jonoa tähän aikaan aamusta ja myöhemmin saimme selville, että turnaus myytiin loppuun vasta iltapäivällä! Saatuamme liput totesimme, että mikäli menisimme heti sisään halliin meillä olisi edessä 10 tuntia pelkkää Sumoa, joten päätimme viettää aamupäivän mielummin viereisessä Edo-Tokyo museossa. Museo kertoi Tokyon historiasta lähinnä Edo-aikoina ja lisäksi museossa oli pieni osa toisen maailmansodan aikaisesta ja jälkeisestä ajasta. Tämä sivistyskäynti osottautui mielenkiintoiseksi ja käytimme kahden kerroksen kiertämiseen jopa kolme tuntia aikaa.

Kuva: Tokyo museossa huone, jossa demostroidaan japanilaisen lapsen syntymää Edo-aikaan. Rituaaliin kuului lapsen kylvetys heti syntymän jälkeen naama kylvettäjään päin, sillä jos lasta katsoi selkäpuolelta se tuotti huonoa onnea. Lisäksi käytäntöön kuului, että synnyttänyt äiti istui seitsemän päivää samassa kohtaa, jossa synnytys oli tapahtunut vain tyyny selän takana pehmikkeenään. Tämä seitsemänpäivän istuminen saattoi usein koitua jopa synnyttäjän kohtaloksi tai vähintään heikentää huomattavasti hänen terveyttään.

Museon alakerrassa oli myös Tokion ainoa Suomalainen kahvila, josta olinkin lukenut etukäteen. Yritimme päästä käymään siellä, ei tosin siksi että olisi vielä ikävä Suomea ;) vaan enemmin siksi, että saisimme selville millainen kuva paikallisille annetaan Suomesta! Tämä yrityksemme osoittautui kumminkin turhaksi, sillä kahvila oli suljettu! Tämän jälkeen kävelimme ison terassialueen (jota Niklas kuvaili Lappeenrannan keskustan kokoiseksi)läpi Sumo-areenaa kohti. Emme oikein ymmärtäneet tämän "näköalatasanteeksi" kuvaillun paikan tarkoitusta, sillä se reunoilla oli aivan normaalit näkymät, joilla tarkoitan nyt toisella puolella olevaa junaasema ja toisella puolella olevia keskimääräistä rumempia asuintaloja! Löysimme kumminkin vesialtaan ja kiipesimme sen reunoille katsomaan mitä kuvioita altaan pohjassa on. Tästä ei kulunut montaakaan sekuntia ennen kuin toisella puolella tätä valtavaa terassialuetta oleva poliisi/ vartija otti megafonin käteensä ja alkoi lähestyä meitä vihaisesti megafoniin huutaen. Emme ymmärtäneet sanaakaan, mutta viesti tuli perille! Kyseessä taisi olla käsky tulla nopeasti alas, joten teimme niin ja lähdimme nopeasti pois paikalta vastakkaiseen suuntaan!

Kuva: Phoebe ja Anton itsa teossa rikollista toimintaa harjoittamassa! Tuhmia ollaan!

Tämän jälkeen menimme Sumo-areenalle katsomaan kauan odottamaamme Sumoa! Ensimmäiset 15 minuuttia kaikki olivat ihmeissään ja suu auki tuijotimme kaikkia lajiin kuuluvia rituaaleja ja hienouksia. Itselläni ei ollut aikaisemmin sen kummemmin tietoa kyseisestä lajista, mutta nopeasti kävi ilmi, että yhden kokonaisen (!!) ottelun kesto on keskimäärin 7-10 sekuntia. Minulle tämä oli todellinen yllätys, sillä miettikääpä, nämä taistelijat treenaavat joka päivä ja syövät itsensä miltei hengiltä päästäkseen "kuntoon" eli tarpeeksi isoiksi ja heidän päätavoitteensa on tämä 0-10 sekuntia kestävä hetki taisteluringissä! Henkilökohtainen motivaatio joka päiväiseen rääkkiin tällaisen suorituksen takia olisi erittäin matalalla! No, otteluiden välissä on vain parin minuutin "kuulutus", mikä on todellisuudessa jonkinlaista joikua/lauluhuutoa! Koska "kuuluttaja" joikaa ja huutaa koko ajan, hänen työvuoronsa vaihtuu melkein puolen tunnin välein äänenmenetyksen takia. Takaisin asiaan... Otteluita tulee ja menee siis kuin liukuhihnalla, joten jokainen voi itse laskea kuinka monta kahden minuutin pituista ottelukokonaisuutta (ottelu+kuulutus) mahtuu kymmeneen tuntiin! MONTA! Niinpä ensimmäisen tunnin katselun jälkeen päätimme mennä syömään ja odotella illan tasokkaampia matseja. Sumo turnauksissa otteluiden taso nousee aamusta iltaa kohden ja "final match" on viimeisenä ja siinä hallitsevat mestarit ottelevat keskenään.

Koska olimme viettämässä Sumopäivää, menimme myös syömään alimassa kerroksessa olevaan lounaspaikaan, jossa myytiin vain kahden euron hintaan ruokaa, joka on kuulemma tyypillistä Sumopainijoille kisapäivänä. Ystäväni Urvesh kävi ystävällisesti kysymässä tästä ihmeellisen näköisestä keitoksesta onko siinä pähkinää kookosta tai mitään mille olen allerginen ja harmikseni siinä ei ollut! Joten jouduin maistamaan sitä :D Se oli aika tulista, joten en tykännyt siitä liiemmin, mutta ihmeellisin asia oli jokaisen lautasella kelluva yksi kokonainen nakki! Mikä idea laittaa kasvis-pekoni keittoon jokaiselle yksi nakki? Ööö, YÖK! Yllätyksekseni muut ystäväni saivat kuitenkin melkein väittelyn aikaiseksi siitä kuka SAA syödä minun nakkini, jota en halunnut todellakaan itse syödä! Joten ehkä tämä olikin joku ihan normaali käytäntö tehdä ruokaa, jota meillä ei vain Suomessa VIELÄ ole :D

Kuva: Sumopainijoiden kisaruoka

Katsoimme vielä lisää Sumoa, mutta jossain vaiheessa minulle tuli huoli siitä, miten ehtisin illan salibandytreeneihini. En malttanut enää istua siellä ja ihmetellä, sillä halusin todella päästä tutustumaan japanilaiseen salibandykulttuuriin. Päätinkin lähteä YKSIN suunnistamaan kotiin! Ja korostan vielä, että lähdin todella YKSIN kaupungin toisella laidalla sijaitsevalle asuinalueellemme.(ottakaa siis huomioon, että meillä ei ole puhelimia täällä, joten muut saivat tietää vasta 11 aikaan illalla palattuani treeneistä sen että olin edelleen hengissä) Ennen tätä koitosta en ollut kertaakaan itse katsonut mihin metroon astun, sillä meillä on loistavat oppaat mukana koko ajan! Sain kuitenkin heiltä pikaisen perehdytyksen mitä minun tulee etsiä maanalaisissa tunneleissa ja minkä näköisen kyltin suuntaan kannattaa navigoida, ja niinpä lähdin matkaan! Anton ystävällisesti saattoi minut ensimmäiselle asemalle ja auttoi minua lataamaan rahaa PASMO korttiini, joka on paikallinen matkakorti turisteille. Ensimmäinen metro löytyikin helposti. Seuraavaksi oli edessä metron vaihto Tokion toisiksi vilkkaimmalla asemalla ruuhka aikaan! Siellä joutuu kävelemään pitkiäkin matkoja päästäkseen oikealle laiturille ja ihmismäärää voisi kuvailla lähinnä muurahaiskekomaiseksi! Kävelin vain kerran harhaan ennen kuin löysin oikean linjan laiturin. Hyppäsin ensimmäiseen junaan, mutta nostin onneksi heti pääni ylös ja huomasin expresskyltit! Minulla oli onneksi juuri ja juuri aikaa hypätä vielä uloskin ennen kuin metro lähti liikkeelle, sillä expressjunan käyttäminen ei olisi ollut kovin hyvä idea! Se menee noin kymmenen pysäkkiä ohi oman asemani! Tämän jälkeen kuitenkin pääsin oikeaan junaan ja tuulettelin sitten itsekseni, kun löysin kotiin! Täällä on todella turvallista liikkua! Kulkemista kaduilla yksinään ei onneksi tarvitse pelätä edes ilta-aikaan.

Kotiin päästyäni luin nopeasti meilin, jonka olin saanut eräältä suomalaiselta, joka pelaa Chofun salibandyjoukkueessa. Siinä sanottiin, että minun pitäisi olla Kokuryon asemalla 18.46 joten minulla oli noin kolme minuuttia aikaa lähteä matkaan! Kerkesin kumminkin paikalle ajoissa ja edessä oli siis japanilaista säbää! Kaikki olivat sanoneet etukäteen minun olevan täällä luultavasti "stara", mutta en silti lähtenyt takki auki tähän touhuun! Ja onneksi en!!! Yllätyin suuresti siitä, kuinka taitavia pelaajia täällä on! Moni tytöistä on tosi taitava ja lahjakas! Toki pelaajien taso vaihtelee kamalasti, mutta täällä on joitakin ihan Suomen liigatasoisia pelaajia myös! Ongelmana on ehkä lähinnä taktiikan puuttuminen! He eivät osaa käyttää kaikkea potentiaalia oikein kunnolla vaan jokainen pelaa niin sanotusti "omaan pussiin". Treeneissä oli mukana myös kaikki miehet ja heistä osa kuulemani mukaan pelaa national teamissa! Joten sanomattakin selvää, että vaikka kyseessä onkin Japanin maajoukkue, en ole heidän kanssaan vielä läheskään samalla tasolla :D Minulla on siis vielä paljon treenattavaa ollakseni täällä stara :D

Harjoitukset kestivät kolme tuntia ja ne pidettiin hallissa, jossa ei ole ilmastointia eikä tuuletusta! Ulkolämpötila on tällä hetkellä noin 35 astetta, joten hallissa oli varmaankin 50 astetta! Tiesin tämän etukäteen, mutta en osannut silti valmistautua siihen, että tässä totaalisti seisovassa ilmassa puhuminenkin sai miut hengästymään ja hikoilemaan! No, ainakin tuli kulutettua jonkin verran ja hikoiltua nesteet pois kehosta! Kaiken kaikkiaan treenit menivät kivasti ja oli todella todella hauskaa! Sain myös uusia ystäviä täältä kaukomailta :) Ja vaikken ymmärtänytkään mitä joillakin oli asiaa (sillä sitä niillä kovasti oli) niin ymmärsin, että ne pitivät hiuksistani :)

Kuva: Keskellä kuvaa oleva yksi suomalainen turisti oli myös pelailemassa ja hän otti koko joukkueestamme kuvan! So, tässä ovat Chofu Ducks from Nihon, Tokyo! Siellä mä pelaan!

Tästä postauksesta on tullut jo niin pitkä, että tuskin kukaan jaksaa lukea sitä loppuun, joten taidan jättää koulutarinat seuraavaan kertaan :) Eli pysykää linjoilla!